Mummujen viemää

Olen viime aikoina yrittänyt selvittää itselleni, miksi tunnen vetoa vanhustyöhön ja koen sen niin tärkeäksi, että olen valmis vaihtamaan uraa.  

Tykkään kovasti mummuista ja papoista. Olen tykännyt heistä aina, mukulasta asti. Ei väliä, onko omia vai vieraita. Olen hieman kateellinen niille, joiden omat isovanhemmat ovat vielä elossa. Itselläni ei ole enää mummuja ja pappoja elossa. Kun synnyin, minulla oli vain kaksi isovanhempaa: Isäni isä kuoli ollessani 7-vuotias eikä minulla ole hänestä oikein mitään muistikuvaa. Äitini äiti, Aino-mummu (s.1898) kuoli ollessani 11-vuotias. Hänet muistan hyvin, ja vietin hänen kanssaan paljon aikaa. 

Mummu hoiti minua vauvavaiheessa, kun äitini meni töihin. Hieman isompana tyttönä kävin auttamassa äidin kanssa mummun huushollin siivouksessa ja perunannostotalkoissa. Pölyjenpyyhintä oli minulle kunniatehtävä, ja siitä sai palkaksi kolikon. Olisikohan ollut yksi markka.  

Mummulla oli aina pitkä tukka letitettynä nutturalle ja huivi päässä. Hän oli kova tekemään töitä. Mummu sairastui ja kuoli 82-vuotiaana. Hän sai olla viimeiset elonpäivänsä läheistensä saattohoidossa omassa kodissaan Euran Savikolla. Minä ja serkkuni tytär Jaana saimme saattohoitovaiheessa olla mummun luona yhden yön kahdestaan. En muista kokeneeni sitä 10-vuotiaalle pelottavana kokemuksena, vaan päinvastoin kunniatehtävänä.

Minä, Aino-mummu ja äitini jonakin jouluna 1970-luvun lopussa.

Lapsuudessani ennen kouluikää vietin paljon aikaa myös naapurin mammojen kanssa. Siihen aikaan kylällä ei ollut vielä muita ikäisiäni tyttöjä. En muista, että olisin heitä kovasti kaivannutkaan. 

Naapurissa asuva Fanni-täti hoiti minua 4-vuotiaasta asti kouluikään ne ajat, kun äiti oli töissä ja veli koulussa. Fannilla oli pikkuruinen tölli, jossa oli pieni keittiö, yksi huone, ulkohuussi ja -sauna. Kotoani oli matkaa vajaa puoli kilometriä pellon poikki oikaisten hänen luokseen.

Fanni oli yli 60-vuotias, kun menin hänelle hoitoon. Hän sairasteli jonkin verran. Hoiva oli molemminpuolista ja luontevaa. Kaihileikkausta odottava Fanni sai apua minulta vaatteiden pukemisessa oikein päin päälle. Luin myös sanomalehdet hänelle, vaikken osannutkaan lukea. Ketjusilmukoiden virkkauksessa taisin tehdä maailmanennätyksen. Fannin antama hoito oli erinomainen korvike kunnalliselle päivähoidolle, joka ei silloin ollut mikään itsestäänselvyys.

Fanni-täti, minä ja ystäväni

Fannin luona hoidossa oli välillä myös vuotta nuorempi naapurinpoika, josta tulikin ensimmäinen lapsuudenystäväni. Hänen kanssaan saimme vapaasti seikkailla ojanpientareilla aarteita etsien mielikuvitusleikeissämme.

Hoidon päättyessä ennen kouluunlähtöäni sain Fannilta "päiväkotitodistuksen". Se on visusti muiden tärkeiden todistusten joukossa. Kiinnyimme kovasti toisiimme ja kävin katsomassa Fannia myöhemminkin Säkylän vanhainkodissa aina kuin vain pääsin nuoruudenriennoistani.

Naapurissa asui myös Helvi-täti, jonka luona kävin lapsena usein kahvittelemassa ja pelaamassa korttia. 1970-luvulla oli ihan normaalia, että alle kouluikäiset lapset joivat kahvia ja söivät pullamössöäkin. Normaalia oli sekin, että naapurin mamma opetti minulle paskahousun ja monen muun korttipelin salat. Näin hoitui normaalisti sukupolvien välinen kanssakäyminen. Ei siihen tarvittu mitään vippaskonsteja. Miksei nykyajan mukulat voi enää mennä naapurin mamman luo kahville ja korttia läiskimään?

Yläasteella olin TET-harjoittelussa vanhainkodissa. Jotakin vetoa alalle oli jo tuolloin, koska pääsin 16- ja 17-vuotiaana kesätöihin kunnan vanhustyön kotipalvelutehtäviin. Siitä hommasta tykkäsin ihan valtavasti. Asiakkaina oli vanhuksia, jotka eivät olleet vielä ympärivuotisen kotipalvelun tarpeessa. Päivän aikana kävin 2-3 vanhuksen luona. Siivosin, pesin ikkunoita ja mattoja, join kahvia ja juttelin heidän kanssaan. Ikimuistoisin tehtävä oli pestä miesten kalsareita käsin! Huumorilla selvittiin silloinkin. Liikuin polkupyörällä huushollista toiseen ja tunsin suunnatonta iloa vanhusten auttamisesta.

Voisiko tämän tulkita niin, etten olekaan vaihtamassa uraa, vaan olenkin palaamassa juurilleni tekemään sitä työtä, mistä oikeasti olen aina pitänyt?