maanantai 30. maaliskuuta 2015

Sektorirajat ylittävää vanhustyötä

Olen Vanhustyön keskusliiton Ystäväpiiriohjaajakoulutuksessa ja ohjaan vanhusryhmää vapaaehtoisena koko kevään ajan 12 kertaa. Kyse on ryhmätoiminnasta, jolla lievitetään ikäihmisten yksinäisyyttä, ja ryhmään kuuluu kahdeksan ikäihmistä. Suljetussa ryhmässä järjestetään sosiokulttuurista, tavoitteellista toimintaa. Tavoitteena on yksilöllinen ja yhteisöllinen kehitys, joka tukee aloitteellisuutta, itsenäistä toimintaa ja vastuuntuntoa. Sen tarkoituksena on tukea ja saada esiin niitä kykyjä, jotka ovat heikkoina ja tiedostamattominakin jo olemassa. Toiminta motivoi, herättää, vahvistaa ja koordinoi yksilön kykyjä ja voimia sekä osallistumista sosiaaliseen, kasvatukselliseen ja kulttuuriseen toimintaan. 

Ystäväpiiriohjaaja pyrkii tekemään ryhmässä itsensä tarpeettomaksi. Useimmat ystäväpiiriryhmät jatkavat kokoontumisia itsenäisesti 12 kerran jälkeen. Hyvään lopputulokseen päästään psykososiaalisen työotteen menetelmin ja sosiokulttuurisesti innostaen. Asioita opetellaan ja toteutetaan yhdessä ryhmäläisten kanssa, ja vältetään puolesta tekemistä. Hyvinä kannustimina toimivat motivointi ja myönteisen palautteen antaminen onnistumisista. Tämän ja edellisen kappaleen tiedot on poimittu Vanhustyön keskusliiton "Psykososiaalinen ryhmätoiminta ikäihmisten yksinäisyyden lievittäjä" -projektiraportista, jonka on toimittanut Anu Jansson vuonna 2012.

Parempaa koulutusta en olisi voinut toivoa tähän kohtaan elämääni ryhmänohjaajavalmiukseni kehittämiseksi. Arvostan suuresti Vanhustyön keskusliiton Ystäväpiiri-toiminnan mallia, jota on toteutettu jo vuodesta 2006 alkaen. Vaikuttavuus ja tulokset ovat merkittävät. Myönteinen suhtautuminen vapaaehtoisten kouluttamiseksi ohjaamaan ryhmiä jopa yhdessä hoitoalan ammattilaisten kanssa on parasta, mitä voi toivoa tällaiselta edunvalvontajärjestöltä. Ohjaajakoulutus on tasokasta ja ammattimaista.

Ryhmän ohjaajina toimii yleensä ohjaajapari, mutta meidän ryhmällämme on poikkeuksellisesti troikka. Yksi ohjaajista työskentelee julkisen sektorin ja yksi yksityisen sektorin palveluksessa sekä minä vapaaehtoisena. Mainio esimerkki, että sektorirajat voidaan ylittää vanhustyössä, jos oikeasti halutaan!

Seuraavassa jutussani kerron teille, mitä jännittävää viime ryhmäkokoontumisessa teimmekään.

 

 

torstai 26. maaliskuuta 2015

Omat voimaannuttavat valokuvat

Lupasin viime jutussani paljastaa omista valokuva-albumeistani muutaman kuvan, jotka olivat minulla mukana Hyvinvointia ja terveyttä valokuvista -opintokokonaisuuden opintoryhmätapaamisessa. Valokuvien piti olla merkityksellisiä kuvia, joilla on nykyisessä elämäntilanteessa omaan hyvinvointiin vahvistava, voimaannuttava tai jopa parantava vaikutus.

Opintoryhmässä työskentelimme pienryhmissä, mikä oli oikein antoisaa. Ventovieraat ihmiset kohtasivat toistensa merkityksellisten kuvien äärellä. Omassa pienryhmässäni oli minun lisäkseni kaksi muuta henkilöä. Oli yllättävää huomata, että olin valinnut yhdeksän henkilöistä otettua kuvaa ja yhden autokuvan, mutten yhtään luontokuvaa enkä yhtään kissakuvaa. Muilla oli enemmän luontoon tai lemmikkieläimiin liittyviä kuvia. Itsekin olen ottanut monta luontoaiheista kuvaa, jotka ovat monella tapaa merkityksellisiä ja voimaannuttavia kuvia. Samoin perheemme Neiti Nemo -kissasta on monta otosta, jotka saavat sydämen kehräämään. Tulkitsin valokuvien valintaprosessin tapahtuneen hetkellä, jolloin sain voimaa eniten ihmisistä ja siksi valitsin henkilökuvia. Jonakin toisena päivänä olisin voinut valita samoilla kriteereillä kuvia sammaleesta, omenankukista tai patinoituneesta suulinseinästä.

Ja nyt paljastan kolme kuvaa omista tämän hetken merkityksellisistä kuvistani.

Joku saattaa ihmetellä, miksi autonkuva voi olla perushumanistiekoilijalle merkityksellinen? Minulle tämä täysperävaunuyhdistelmä merkitsee rohkeutta ja uskallusta. Tätä kuvaa katsoessani rohkeudentunteeni voimistuu. Tiedän, että pystyn isoon muutokseen, kun olen siihen pystynyt jo kerran yhdessä perheeni kanssa. 
 
Muuttoauto symbolisoi rohkeutta.
Muutimme lounaissuomalaisilta savimailta mieheni työn perässä 600 kilometrin päähän Pohjois-Karjalaan. Yhtenä maaliskuisena päivänä koko maallinen omaisuutemme ja me itse olimme pyörien päällä menossa kohti tuntematonta tulevaisuutta. Tempaisimme itsemme pois tutusta arjesta kertaheitolla. Minä uskaltauduin lähtemään 10 vuotta jatkuneesta turvallisesta työsuhteesta pois määräaikaiseen projektityöhön. Emme tunteneet entuudestaan ketään lähimmän 200 kilometrin säteellä.

Kertaakaan en harmitellut isoa muutosta, ja elämäni on rikastunut monella tapaa. Olen saanut tällä matkalla ennen kaikkea mahtavia ystäviä, mutta myös erinomaista työ- ja johtamiskokemusta. Tämä valokuva vahvistaa luottamustani: Elämä kantaa, kun vain uskallan taas heittäytyä. 

Seuraava kuva merkitsee minulle paljon. Kuvasta välittyy aito ilo ja läsnäolo. Kuva on aina esillä työhuoneeni ilmoitustaululla. Tätä kuvaa katsoessani muistan, kuinka tärkeitä nämä kaksi minulle ovat.
 


Äiti ja tyttäret

Olemme kuvassa tyttärieni kanssa retkellä Kupittaan Seikkailupuistossa. Tykkäämme järjestää eväsretkiä metsään ja puistoihin. Se on meidän perheemme yhteinen juttu. Perinteestä ei ole luovuttu kalseina vappupäivinäkään. Silloin piknik on pidetty olohuoneen lattialla.

Viimeinen kuva, kronologisesti tosin ensimmäinen, on otettu 13-vuotispäivänäni. Kuvasta tuli minulle tärkeä, kun isäni kuoli joulukuussa. Lapsena olin "isäntyttö", ja kuvasta voi aistia tunteen. Nyt kuva on auttanut minua surun työstämisessä.

Isä ja flikka

Kuvasta näkee, että isä on ylpeä tyttärestään, ja tytär on ylpeä itse leipomastaan kakusta. Isäni edessä on pari muistilehtiötä ja kädessä kynä. Isäni tapana oli kirjata ylös vähän kaikkea: mm. kuntoilukilometrejä ja töissä tehtyjä urakoita. Hän toimi monessa yhdistyksessä sihteerinä ja Säkylän Yrityksen järjestämissä urheilukilpailuissa tulosten kirjaajana.
Kuva on myös mainiota ajankuvaa: pyyhekalenteri ja puinen huumoritaulu seinällä. Minulla on päässä kasaripehmennys.

Kehotan ja kannustan kaikkia kehittämään digikuvia oikeiksi paperikuviksi. Niiden arvo on mittaamaton!


tiistai 24. maaliskuuta 2015

Valokuvan terapeuttinen voima

Olen ollut aina kiinnostunut valokuvista ja vanhoista perhealbumeista. Vanhojen ihmisten kauniit albumit houkuttavat kuuntelemaan kuvien takana olevia kiehtovia tarinoita. Kuvien äärellä voi siirtyä ajassa taaksepäin, ja aika pysähtyy.

Itse jaksoin kehittää valokuvia vuoteen 2006 asti, mutta sen jälkeen kuvat ovat jääneet kovalevylle odottamaan sopivaa hetkeä. Olen aina liimannut valokuvat albumeihin ja kirjoittanut niiden alle lyhyitä tarinoita kuvien henkilöistä ja paikoista. Olemme katselleet albumeita monta kertaa perheen kanssa yhdessä. Kuvien äärellä voi tuntea syviä tunteita ilosta suruun. Eniten koen kuvien katselun kuitenkin voimauttavana: Meidän perheellämme on yhteinen historia, joka tekee meistä vahvemman. Me olemme tehneet yhteisiä retkiä, matkoja ja olemme kokeneet samoja tunteita niin juhlissa kuin arkenakin.

Olen rakentanut valokuvakollaaseja kotiimme vanhoihin ikkunapokiin ja suoraan seinälle paperiteipillä kiinnitettynä. Olemme valinneet niihin kuvia, joista tulee hyvä fiilis. Kuvien äärelle on mukava pysähtyä kesken hektisen arjen ja saada niistä voimaa. Myös tyttäreni on rakentanut omaan huoneeseensa sydämen muotoisen valokuvakollaasin hänelle tärkeistä valokuvista.

Kuten kerroinkin ensimmäisessä blogijutussani, olen aloittanut opiskelun avoimessa yliopistossa, jossa suoritan mm. Hyvinvointia ja terveyttä valokuvista -opintokokonaisuutta.  Kaksi viikkoa sitten olin ensimmäisellä luennolla, jonka piti VTM, psykoterapeutti Ulla Halkola valokuvan käytöstä mielenterveyden tukena.

Olen todella kiinnostunut valokuvaterapian mahdollisuuksista vanhustyössä. Valokuvan terapeuttinen voima -kirjassa valokuvaterapia määritellään näin: Valokuvaterapia ei ole eikä pyri olemaan Suomessa itsenäinen psykoterapiamuoto. Valokuvaterapia on valokuvan ja valokuvauksen menetelmällistä käyttöä psykoterapiassa tai terapeuttisessa työssä. Valokuvaterapian menetelmiä voidaan varioida psykoterapiassa ja terapeuttisessa työssä asiakkaan tarpeiden mukaan. Minua kiinnostaa valokuvan käyttäminen terapeuttisessa työssä vanhusten kotihoidossa, ja haluan käyttää sitä yhtenä luovan muistelutyön menetelmänä tulevassa yrityksessäni. Yritykselläni on aluksi 4-5 palvelua, joista luova muistelutyö muodostaa yhden palvelun. Tuotteistaminen ja ansaintalogiikan työstäminen ovat nyt työn alla.

Eilen olin Hyvinvointia ja terveyttä valokuvista -opintokokonaisuuteen liittyen Satu Hakanurmen ohjaamassa ryhmäopintotapaamisessa, jonka aiheena oli oman hyvinvoinnin vahvistaminen valokuvien avulla. Tavoitteena oli elämän ajankohtaisten asioiden työstäminen (itselle tärkeiden) valokuvien avulla. Me osallistujat olimme ottaneet mukaamme valokuvakokelmistamme 6-10 itsellemme merkityksellistä kuvaa, joilla on nykyisessä elämätilanteessamme omaan hyvinvointiin vahvistava, voimaannuttava tai jopa parantava vaikutus. Halutessaan sai kuvata tapaamista varten myös uusia valokuvia.

Seuraavassa blogijutussani paljastan muutaman kuvan, jotka valitsin tapaamiseen ja kerron teille niiden tarinaa.


sunnuntai 22. maaliskuuta 2015

Elämän roihu


Synnyin kevätpäiväntasauksena 1969. Eilen oli taas kevätpäiväntasaus: Kylmä päivä, mutta kevään merkit näkyivät jo luonnossa.

Vanheneminen ei pelota. En haluaisi olla kaksikymppinen. Nautin elämästä joka iässä, ja juuri nyt tässä iässä on hyvä olla.

Vuosi sitten vietin syntymäpäivääni erilaisissa mietteissä: olin viimeisiä päiviä työsuhteessa ja viimeistelin päättyvää EU-projektia Uudessakaupungissa. Tiesin, että uuden työpaikan hankkiminen olisi vaikeaa. En kuitenkaan olisi voinut uskoa, että se osoittautuu mahdottomaksi tehtäväksi.

Hengähdystauko ja itsensä kanssa piehtarointi teki hyvää. Tiedän, etten sovi enää mihinkään valmiiseen muottiin. Tiedän, että ainoa oikea polku minulle on työllistää itse itseni.

Syntymäpäivänäni sain yllätyslahjaksi Elämän roihu -riipuksen, josta olen vaivihkaa haaveillut.




Elämän roihu on Duudsonien innoittama ja Kalevala Korun toteuttama korusarja. Korun tarina puhuttelee minua:

"Eletään tätä elämää täysillä ja isolla liekillä, niin notta jokaanen päivä on elämisen arvoonen! Uskalletaan unelmoira ja toteutetaan niitä asioita, mitä itte elämältä halutaan. Vaikka välillä tulee kolhuja kuoreen, niin ei jäärä tuleen makaamaan - näistähän ne tarinat ja seikkailut syntyy! Vanhana voiraan sitten tyytyvääsenä istua kiikkustuolissa ja kertoa hienoosta ystävyyren hetkistä ja suurella syrämmellä eletyistä seikkailuista". -Duudsonit

Elä unelmaasi!

Riipuksella on minulle suuri symbolinen merkitys. Se on uuden alku ja rohkaisija. 


tiistai 17. maaliskuuta 2015

Uusi polku

Tervetuloa uuteen blogiini! 
Kirjoitin aiemmin Hulvaton flikka -blogia, mutta nyt on aika siirtyä uusiin aiheisiin ja sen myötä uuteen blogiin. Blogini ilme on toistaiseksi vähän hailakka, niin kuin puhdas paperi, mutta siihen saadaan värejä, kunhan asiat kypsyvät vielä hieman aikaa.

Viisi kuukautta sitten olin (työ)elämäni risteyskohdassa, mistä kirjoitin Hulvaton flikka -blogissani lokakuussa 2014. Olin ensimmäistä kertaa elämässäni työttömänä, ja epätoivoinen tilanne oli jatkunut jo puoli vuotta. Päädyin samaan aikaan ura- ja keski-iän  kriisiin. Puntaroin edessä olevia mahdollisia ratkaisuvaihtoehtojani. Listasin ne silloin näin:
a) Kouluttautua uuteen ammattiin
b) Hakea töitä pääkaupunkiseudulta ja muuttaa pois maaseudulta
c) Hakea töitä ulkomailta ja muuttaa pois Suomesta
d) Työllistää itsensä yrittäjänä
e) Jatkaa työnhakua
f) Ryhtyä down-shiftaajaksi/leppoistajaksi 

Kaikkia näitä vaihtoehtoja mietin yhdessä perheeni kanssa. Jatkoin työnhakua ja jatkoin fundeeraamista. Pohdiskelu oli äärimmäisen tärkeää, koska se avasi minulle uuden, ennalta-arvaamattoman polun, mitä olen lähtenyt innostuneena tutkimaan.

Syksy ilman merkityksellistä tekemistä tuntui ahdistavalta ajatukselta. Onnistuin kuitenkin järjestämään itselleni mielekästä tekemistä: pääsin järjestelemään Heli Laaksosen Perunannostokiertueen Mynämäen keikkaa, koska toimin järjestävän tahon, kotiseutuyhdistys Wirmo-Seuran, sihteerinä. Lisäksi sivutoiminen Fiinariina-yritykseni osallistui Turun kirjamessuille. Tekemistä periaatteessa riitti, mutta... 

Lokakuussa huomasin paikallislehdestä ilmoituksen Lounais-Suomen avustajakeskuksen vammaisavustajakurssista, johon innostuin osallistumaan, koska halusin tehdä jotakin enemmän hyödyllistä ja merkityksellistä. Kurssista sainkin sitten kipinän vapaaehtoistyöhön. Soitin paikallisen SPR:n ystävätoiminnan vastuuhenkilölle ja kysyin, tarvittaisiinko uusia vapaaehtoisia. Sain heti ystäväkseni yli 90-vuotiaan rouvan, jota olen käynyt marraskuusta alkaen tapaamassa lähes joka viikko. Olen saanut vapaaehtoistyöstä tärkeää sisältöä elämääni ja se tukee myös taivallustani uudella polulla.

Pohdiskeluni ollessa syvimmillään, purin tuntojani myös yrittäjäystävälleni. Hän kannusti minua etsimään vahvuuksiani sekä tekemään kutsumus- ja miellekartan Lauri Järvilehdon Upeaa työtä -kirjan ja -blogin oppien mukaan. Tein harjoituksia ja koin melkoisia ahaa-elämyksiä. Tiesin tulleeni oikean polun alkupäähän. Tunsin, miten innostuksen puna hehkusi koko kropassani! Tiesin, että polku olisi mutkikas ja monivaiheinen. Pääasia itselleni oli kuitenkin, että tiesin, mikä on suuntani. Tuumasta toimeen!

Moni tehty ja koettu asia elämässäni loksahti kohdilleen, kun tajusin, mitä oikeasti halusin tehdä. Tiesin vihdoinkin kohdanneeni kutsumukseni: Haaveeni on ryhtyä yrittäjäksi vanhustyöhön.

Seuraavaksi tajusin, että minun pitäisi saada lisävalmennusta, uskoa itseeni ja uskottavuutta myös muiden silmissä. Lähihoitajan tai terveydenhoitajan opintoihin en kuitenkaan haluaisi tässä vaiheessa hakeutua. Gerontologian perusopinnot kiinnostaisivat avoimessa yliopistossa.

Surffailin netissä ja etsin vaihtoehtoja. Ensimmäisenä ja kiinnostavimpana löysin Vanhustyön keskusliiton Ystäväpiiriohjaajakoulutuksen, joka järjestettäisiin Salossa 2015 tammikuusta alkaen. Hain koulutukseen, koska se vakuutti minut toimivuutensa ja menetelmiensä ansiosta. Lisäksi koulutus olisi sivutoimista. 

Pääsin koulutukseen mukaan, ja nyt minulla on jo viidestä lähiopetuspäivästä kolme takana ja ohjaan kahdeksan vanhuksen ryhmää yhdessä kahden kokeneen ohjaajan kanssa toukokuun loppuun asti. Kyse on psykososiaalisesta ryhmätoiminnasta, jolla lievitetään ikäihmisten yksinäisyyttä. Ammennan valtavasti oppia tästä vapaaehtoistyöstä ja nautin ryhmänohjaamisesta. 

Jatkoin vaihtoehtojen tutkimista edelleen ja löysin vuodenvaihteessa Raision seudun koulutuskuntayhtymä Rasekon aikuiskoulutuksesta sote-alan yrittäjän ammattitutkinnon, joka alkaisi 2015 vuoden alussa. Innostuin taas valtavasti ja laitoin heti postiin kyselyn, mahtuisinko vielä mukaan. Mukaan mahtui, mutta jännitysmomentti opintojen aloittamisluvasta säilyi kuukauden ajan, kunnes sain TE-toimistosta vihreää valoa opiskeluiden sivutoimisuudesta.

Sote-alan yrittäjän ammattitutkinto-opintojen lähipäiviä on kerran kuussa vuoden 2016 keväälle. Koulutus on erittäin ammattitaitoista ja inspiroivaa. Ajoituksellisesti se on minulle ihan paras, ja aikuisopiskelijaryhmän vertaistuki on vertaansa vailla!

Olen saanut yhdistää opintoihini myös kotityöpalveluiden ammattitutkinnoista osioita, mm. Palveluja kotiin -passin. Etenen omassa kiivaassa aikataulussani ja pyrin saamaan toukokuun 2015 loppuun oman liiketoimintasuunnitelmani valmiiksi. Se on ammattitutkinnon päätuotos, mutta aion osallistua kaikkiin lähipäiviin, vaikka käynnistänkin yritystoimintani jo loppukesästä.

Olen aloittanut kaiken muun ohessa opinnot myös avoimessa yliopistossa. Suoritan Terveyttä ja hyvinvointia valokuvista -opintokokonaisuutta Turussa.  Seuraavaksi haluaisin paneutua luovan muistelutyön menetelmiin. Muisteluohjaajan koulutus voisi olla hyödyllinen kokonaisuus. Yhtäkkiä uuden oppiminen ja opiskelu onkin aivan mahtavaa!

Saatte nyt mahdollisuuden seurata tätä polkuani minun kanssani. Jännittävää kokea, mihin se vie meidät. Olen jo hypähtänyt urastani pois ja päässyt lentoon!