sunnuntai 26. huhtikuuta 2015

Hämmennystä ja haudutusta

Tammikuussa tein päätöksen ryhtyä yrittäjäksi. Asetin tavoitteeksi elokuun 2015. 

Hyvältä näyttää, mutta monenlaisia vaiheita olen käynyt läpi, vaikkei yritystä ole vielä olemassa.

Aloitin SOTE-alan yrittäjän ammattitutkinnon suorittamisen tammikuussa, mikä on johdattanut minut oivallisesti kulkemaan oikeaa polkua. Kurssilaisten joukosta olen saanut kaksi hengenheimolaista: Minna ja Riitta ovat parhaita konsulttisparraajatsemppaajavertaistukijoita mitä ikinä vaan voi toivoa. Toinen heistä käynnistää yritystoiminnan kesän aikana ja toisella on toiminnassa oleva Hyvinvointiklinikka Sentire Oy. Olemme tavanneet, soittaneet ja meilailleet viikoittain. Lisäksi vanha työkaverini Joensuun ajoilta, Toivolan Suvi, on aina tukenani. Suvilla on mahdottoman fiksu yritys, Kodin Suvi Oy. Kiitos teille kaikille!



Olen perehtynyt alaan lukemalla monenlaista aineistoa niin netistä kuin paperiltakin, olen kirjoittanut liiketoimintasuunnitelmaa, olen tehnyt vapaaehtoistyötä "alan töissä", olen tavannut asiantuntijoita, osallistunut kursseille, koulutuksiin ja tapahtumiin sekä tutkinut alalla toimivia yrityksiä. Vihreäkantinen muistivihkoni tursuaa ajatuksia ja ideoita. Ei ihme, että toisinaan tulee tietoähky ja turtumus innostuksen sijaan. Välillä pitää muistaa sulkea läppäri, kirjat ja ajattelu. Kun muistaa hengähtää ja tehdä ihan jotakin muuta edes yhden päivän viikossa, niin jaksaa paremmin. Uusia asioita pitää hämmentää ja hauduttaa, jotta palaset loksahtavat kohdalleen.

Tähän mennessä olen ehtinyt käsitellä henkilökohtaista visiotani yrittäjänä, ammatillista osaamistani ja tulevan yritykseni toimintaympäristöä, missiota, arvoja ja visiota. Lisäksi olen pohtinut yritykseni asiakkuuksia, palvelukonseptia, tuotteistamista, muista erottumista, ansaintalogiikkaa, markkinointia ja myyntiä. Eikä tässä vielä kaikki. Olen miettinyt yrityksen visuaalista ilmettä, nimeä, yhtiömuotoa, rahoitusta, kotitalousvähennyskelpoisuutta, palvelusetelituottajuutta, omavalvontasuunnitelmaa, laatujärjestelmää, vastuuvakuutuksia ja yrityksen alkuhankintoja. Olen käynyt katsomassa toimistotiloja Turun keskustassa ja vertaillut niiden hintatasoja. Olen tarkastellut alalla toimivan työvoiman kustannustasoa ja suunnitellut yrityksen laajentumista. Kyllä, laajentuminen on jo nyt mielessäni, vaikken ole aloittanutkaan.


Tärkeintä on kuitenkin rajata ja selkeyttää koko ajan. Loputon tutkiskelu ja pohdiskelu ei johda mihinkään. Pitää ottaa ensimmäiset askeleet ja arvata paras lähtötilanne. Sen jälkeen palveluja muokataan asiakkaiden tarpeiden mukaan.

Ensi viikolla suljen Hulvaton huusholli -verkkokaupan ja saan yhdelle asialle pisteen. Harjoitteluyrittäjyys on kohta taakse jäänyttä elämää. Keskiviikkona suuntaan askeleeni Turun yrityspalvelukeskus Potkuriin liiketoimintasuunnitelmani kanssa.

tiistai 14. huhtikuuta 2015

Mummujen viemää

Olen viime aikoina yrittänyt selvittää itselleni, miksi tunnen vetoa vanhustyöhön ja koen sen niin tärkeäksi, että olen valmis vaihtamaan uraa.  

Tykkään kovasti mummuista ja papoista. Olen tykännyt heistä aina, mukulasta asti. Ei väliä, onko omia vai vieraita. Olen hieman kateellinen niille, joiden omat isovanhemmat ovat vielä elossa. Itselläni ei ole enää mummuja ja pappoja elossa. Kun synnyin, minulla oli vain kaksi isovanhempaa: Isäni isä kuoli ollessani 7-vuotias eikä minulla ole hänestä oikein mitään muistikuvaa. Äitini äiti, Aino-mummu (s.1898) kuoli ollessani 11-vuotias. Hänet muistan hyvin, ja vietin hänen kanssaan paljon aikaa. 

Mummu hoiti minua vauvavaiheessa, kun äitini meni töihin. Hieman isompana tyttönä kävin auttamassa äidin kanssa mummun huushollin siivouksessa ja perunannostotalkoissa. Pölyjenpyyhintä oli minulle kunniatehtävä, ja siitä sai palkaksi kolikon. Olisikohan ollut yksi markka.  

Mummulla oli aina pitkä tukka letitettynä nutturalle ja huivi päässä. Hän oli kova tekemään töitä. Mummu sairastui ja kuoli 82-vuotiaana. Hän sai olla viimeiset elonpäivänsä läheistensä saattohoidossa omassa kodissaan Euran Savikolla. Minä ja serkkuni tytär Jaana saimme saattohoitovaiheessa olla mummun luona yhden yön kahdestaan. En muista kokeneeni sitä 10-vuotiaalle pelottavana kokemuksena, vaan päinvastoin kunniatehtävänä.
Minä, Aino-mummu ja äitini jonakin jouluna 1970-luvun lopussa.
Lapsuudessani ennen kouluikää vietin paljon aikaa myös naapurin mammojen kanssa. Siihen aikaan kylällä ei ollut vielä muita ikäisiäni tyttöjä. En muista, että olisin heitä kovasti kaivannutkaan. 

Naapurissa asuva Fanni-täti hoiti minua 4-vuotiaasta asti kouluikään ne ajat, kun äiti oli töissä ja veli koulussa. Fannilla oli pikkuruinen tölli, jossa oli pieni keittiö, yksi huone, ulkohuussi ja -sauna. Kotoani oli matkaa vajaa puoli kilometriä pellon poikki oikaisten hänen luokseen.

Fanni oli yli 60-vuotias, kun menin hänelle hoitoon. Hän sairasteli jonkin verran. Hoiva oli molemminpuolista ja luontevaa. Kaihileikkausta odottava Fanni sai apua minulta vaatteiden pukemisessa oikein päin päälle. Luin myös sanomalehdet hänelle, vaikken osannutkaan lukea. Ketjusilmukoiden virkkauksessa taisin tehdä maailmanennätyksen. Fannin antama hoito oli erinomainen korvike kunnalliselle päivähoidolle, joka ei silloin ollut mikään itsestäänselvyys.


Fanni-täti, minä ja ystäväni
Fannin luona hoidossa oli välillä myös vuotta nuorempi naapurinpoika, josta tulikin ensimmäinen lapsuudenystäväni. Hänen kanssaan saimme vapaasti seikkailla ojanpientareilla aarteita etsien mielikuvitusleikeissämme.

Hoidon päättyessä ennen kouluunlähtöäni sain Fannilta "päiväkotitodistuksen". Se on visusti muiden tärkeiden todistusten joukossa. Kiinnyimme kovasti toisiimme ja kävin katsomassa Fannia myöhemminkin Säkylän vanhainkodissa aina kuin vain pääsin nuoruudenriennoistani.

Naapurissa asui myös Helvi-täti, jonka luona kävin lapsena usein kahvittelemassa ja pelaamassa korttia. 1970-luvulla oli ihan normaalia, että alle kouluikäiset lapset joivat kahvia ja söivät pullamössöäkin. Normaalia oli sekin, että naapurin mamma opetti minulle paskahousun ja monen muun korttipelin salat. Näin hoitui normaalisti sukupolvien välinen kanssakäyminen. Ei siihen tarvittu mitään vippaskonsteja. Miksei nykyajan mukulat voi enää mennä naapurin mamman luo kahville ja korttia läiskimään?

Yläasteella olin TET-harjoittelussa vanhainkodissa. Jotakin vetoa alalle oli jo tuolloin, koska pääsin 16- ja 17-vuotiaana kesätöihin kunnan vanhustyön kotipalvelutehtäviin. Siitä hommasta tykkäsin ihan valtavasti. Asiakkaina oli vanhuksia, jotka eivät olleet vielä ympärivuotisen kotipalvelun tarpeessa. Päivän aikana kävin 2-3 vanhuksen luona. Siivosin, pesin ikkunoita ja mattoja, join kahvia ja juttelin heidän kanssaan. Ikimuistoisin tehtävä oli pestä miesten kalsareita käsin! Huumorilla selvittiin silloinkin. Liikuin polkupyörällä huushollista toiseen ja tunsin suunnatonta iloa vanhusten auttamisesta.

Voisiko tämän tulkita niin, etten olekaan vaihtamassa uraa, vaan olenkin palaamassa juurilleni tekemään sitä työtä, mistä oikeasti olen aina pitänyt?


 

keskiviikko 8. huhtikuuta 2015

Kielletty alle 40-vuotiailta

Onneksi minulla riitti ikä. Pääsin Silverplus-kuntokeskukseen sisään Turussa.
Silverplus on Suomen ensimmäinen aikuisille kohdennettu hyvinvointikeskus.
Tosin papereitani ei kysytty, mutta se ei haitannut menoa. Taisin nimittäin päätyä Turun upeimpaan kuntosaliin. Huokaisin syvään jo astuessani sisään. Tilaa ja valoa oli joka suuntaan. 

Kuntosalilla voi treenata sinisen taivaan alla. Katto on tehty lasista ja joka puolella on isot ikkunat, pehmeitä nojatuoleja, viherkasveja ja solisevia patsaita. Pukuhuone on niin avara, että siellä voisi järjestää tanssit.

Parempia kuvia voi käydä katsomassa yrityksen omilta nettisivuilta.

Pukuhuoneessakin on sohvaryhmä kattokruunuineen ja joka puolella on todella siistiä. Saunasta on lasi-ikkunoiden takaa näkymä Manhattan-liikekeskuksen suuntaan. Paikka on niin viihtyisä, että siellä voisi oleskella pidemmänkin aikaa treenien jälkeen. Päinvastoin kuin monessa muussa ahtaassa ja hikisessä liikuntakeskuksessa. Kyseessä on perheyritys ja siellä jyllää naisenergia, minkä kyllä huomaa kaikessa.

Kannattaa käydä tutustumassa paikkaan: siellä voi tutustua kolme kertaa maksutta kuntosaliin ja ryhmäliikuntaan. Tuntivalikoima on monipuolinen ja palvelutarjonta on vakuuttava K-40 ikäryhmälle. Huippujuttu!

 

sunnuntai 5. huhtikuuta 2015

Voiko vanhus haaveilla?

Nuoruutta ihannoivassa yhteiskunnassa on helppo yhtyä ajatteluun, etteivät yli 80-vuotiaat vanhukset haaveile enää mistään. Nehän vaan murehtivat vaivojaan ja muistelevat menneitä. 

Missä iässä haaveilun kuuluu loppua? Saako ysikymppinen vielä haaveilla? Kuka määrittelee, mitä missäkin iässä saa tehdä?

Minun mielestäni kaikki ikään liittyvät määrittelyt joutavat roskakoppaan. Jokaisessa iässä voi tehdä kaikkea mitä vaan pystyy. Jokaisessa iässä voi haaveilla mistä vaan.

Edellisessä jutussani kerroin ystäväpiiriryhmästä, jonka toimintaa olen ohjaamassa kevään ajan. Ryhmäläisten kanssa opetellaan ja toteutetaan yhdessä asioita. Ohjaajan tehtävänä on kannustaa ja innostaa ryhmäläisiä. Ryhmän toiminta on tavoitteellista, ja ystäväpiiritoiminnan päätavoitteena on yksinäisyyden tunteen vähentäminen sekä ystävystyminen.

Lupasin viime jutussani kertoa, mitä edellisellä kerralla teimme ryhmässä. Tämän tapaamiskerran tavoitteena oli ryhmäytymisen tukeminen ja myönteisemmän tulevaisuudenkuvan rakentaminen. Ryhmäläisten saapuessa tapaamispaikallemme pöydällä odottivat aikakauslehtipinot, sakset ja liimapuikot. Kerroin heille tekevämme aarrekartan (haavekartta, unelmakartta). Kukaan ei lähtenyt pötkimään pakoon.

Koko kaksituntinen oli varattu oman aarrekartan tekemiseen. Ensin kerroin mistä aarrekartassa on kysymys. Aarrekarttaa nimitetään joskus  ”leikkaa ja liimaa toiveesi todeksi”-menetelmäksi. Se voi kuitenkin olla paljon enemmän. Parhaimmillaan se mahdollistaa oman kasvuprosessin ihmisenä. 


Kaikki lähtivät ahkerasti pläräämään ja leikkelemään lehtiä. Vain yksi osallistuneista oli tehnyt aiemmin aarrekartan. Ryhmämme on keski-iältään yli 80-vuotta ja vanhimmat ovat yli 90-vuotiaita. Kukaan heistä ei sanonut, ettei haaveile mistään. Jokaisella heistä on omia haaveita: pieniä ja isoja. Jokaiselle löytyi kuvia toivotuista tunnelmista, voimapaikoista ja harrastuksista. Kaikille yhteinen voimatekijä tuntui olevan luonto. Monen haaveissa on puutarha, jossa haluaa työskennellä kädet mullassa ja nähdä tulevan kukkaloiston. Ystäväpiiriläisillemme oli ilo huomata, että heillä oli paljon samoja haaveita ja mielenkiinnon kohteita.

Ryhmäkerran päätteeksi jokainen sai esitellä oman aarrekarttansa. Jokainen näytti olevan ylpeä omasta toteutuksestaan, ja muutamalla posket hehkuivat innostuksesta. Ryhmäkerran tavoite saavutettiin kirkkaasti.

Niin eläkeiässä kuin työ-/opiskeluiässä aarrekartta selkiyttää omia odotuksia. Vaikka kaikki ei sujuisikaan ennakko-odotustemme mukaan, omien toiveiden tunnistaminen antaa alitajunnan apulaisille suunnan ja eväitä tulevaisuuden valintatilanteissamme. 

Eläköön nuoruus ja vanhuus, eläköön unelmat!